Thomas Canuti Palthenius - melko piru papiksi

Ylöjärveläisen Hirvijärven suvun juurien jäljitys on johtanut tarinani tällä kertaa Sääksmäen kirkkoherra Thomas Canuti Paltheniukseen (1602 - n.1685).  Tämä esi-isämme on toimillaan saanut siinä määrin huomiota Sääksmäen seurakunnan historiassa, että ansaitsee oman blogikappaleensa.

Thomas Knutsson Palttu oli se maallisempi nimi, jolla hänet  kotikaupungissaan Turussa tunnettiin ilmeisesti vielä 26.6.1633. Tuolloin Turun pormestari ja raati hyväksyivät hänet Turun tuomiokirkon suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaan. Isänsä oli turkulainen kauppias ja porvari Knut Palttu (k. 1624), jonka nimi saattaa olla johdettu balttilaisesta syntyperästä. Kytkennät liettualaisiin sukuihin ovat havaittavissa poikien avioliitoissa: Anders Palttu oli toisessa avioliitossaan Margareta Thomasdotter Bock'in kanssa, jonka vanhemmat olivat aatelinen Tomas Bock ja Margareta von Dyren. Anders hallitsi Sääksmäen Rapolaa. Margareta oli leskenä Voipaalassa 1. miehensä, Per Olofsson Ruuthin kuoltua, ja avioitui siis uudelleen Anders Paltun kanssa n. 1660.
Thomas Canuti Palthenius avioitui Anna Hartvigsdotter Nöding'in (k.n.1674) kanssa. Tämä oli syntynyt Liivinmaalla. Hänen vanhempansa olivat Hartvig Johansson Nöding von Werden (1598-1644) ja Margareta von Strijk (ennen 1584 -1673). Isä Hartvig omisti sukunsa peruja Nödingshof'in kartanon. (Näistä balttian-saksalaisista sukujuurista tarkemmin myöhemmissä blogiteksteissä)
Thomas Palthenius omisti Sääksmäellä Lotilan ratsutilan 1666-1669, jonka jälkeen isännyys siirtyi pojalleen Göran Palthenille.

Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa, kuningatar Kristiina, vahvisti 14.7.1636 Turun tuomiokapitulin nimittämän Thomas Canuti Paltheniuksen kirkkoherran virkaan Sääksmäen seurakunnassa. Siitä alkoi aikakausi jota teoksessaan "Sääksmäen seurakunta" Ilari Kuuliala kuvaa
maininnalla "murheellinen puolivuosisataiskausi Sääksmäen seurakunnan historiassa".
Ei näytä olleen lainkaan tavatonta, että 1600-luvun papistossa esiintyi nykyisen moraali- ja soveliaisuusnormiston näkökulmasta jopa uskomattoman härskiä käytöstä sekä omaneduntavoittelua, juopottelua ja rähinöintiä. Oikeutta haettiin herkästi solvauksista ja kaikenlaisesta kärhämästä omaisuuteen ja kunniaan liittyen. Papiston asema oli heikentynyt hallitsijan osoittamasta epäluottamuksesta johtuen ja heidän arvostuksensa myös kansan keskuudessa on kenties ollut alamaissa. Piispan toimet moraalisen kurin juurruttamiseksi seurakunnanpalvelijoihin etenivät hitaasti varsinkin Sääksmäen kaltaisillla etäisillä rajamailla.

Sääksmäen seurakuntalaiset valittivat kirkkoherransa käytöksestä tuomiokapitulille. Vuonna 1659 oli sunnuntain ehtoollisjumalanpalvelus jäänyt useasti suorittamatta ja seurakuntalaiset olivat huolissaan kristillisten sielujensa pelastuksesta. Tämän, ja kenties muidenkin syiden seurauksena tuomiokapituli oli langettanut Paltheniukselle neljän riikintaalarin sakon. Häneen kohdistui myös maallisessa oikeustuomioistuimessa syytöksiä, joiden mukaan olisi juovuspäissään puhunut halveksivasti sekä maallisesta että hengellisestä esivallasta, toivotellut tulta taivaasta seurakuntalaistensa päälle ja manannut paholaista menemään heihin. Lisäksi syytöksiä sateli muista kunnianloukkauksista ja haureudesta. Jo vuonna 1647 Paltheniusta oli sakotettu tämän solvattua majuri Israel Braskia huoranpennuksi, sienenpainajaksi ja puolenmarkan aatelismieheksi. Brask oli puolestaan nimittänyt Paltheniusta kolmen markan papiksi.

Thomas Paltheniuksen allekirjoitus Sääksmäen seurakunnan tilikirjassa 1666

Tuomiokapituli pidätti kirkkoherran virasta 11.3.1661 suoritettavien tutkimusten ja oikeudenkäynnin ajaksi. Vuotta myöhemmin kapituli kirjelmöi Kuningas Kaarle XI:lle:

"Herra Thomas Palthenius, josta on julkean salavuoteuden kautta tullut eversti Nödingin (HUOM! p. o. ratsumestari Nödingin: Ruotsissa 1649 naturalisoitu everstiluutnantti Henrik Nöding oli Paltheniuksen apen veli) vävy, on juoppo, ylimielinen räyhääjä, väkivallantekijä, joka aina riitelee ja kinastelee sanankuulijoittensa, varsinkin aatelisten, kanssa" ja "tuontuostakin on antanut kuulla, ettei hän kunnioita ketään, ei maaherraa, ei piispaa eikä konsistoria, vaan yksinomaan kuningasta, koska pitäjä on vanhastaan regaalipitäjä".  (https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1917)

Koska tuomiokapituli oli havainnut sovintoyritykset ja kirkkoherran tapojen parannuksen toivottomiksi, ehdotti se kirkkoherran erottamista. Tämän Kuningas kuitenkin torjui ja palautti Paltheniuksen virkaansa.

Suomenkielinen Raamattu 1642
lähde: https://commons.wikimedia.org/

Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu julkaistiin v. 1642. "Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi" Tuomiokapituli päätti että jokaisen seurakunnan oli hankittava yksi Raamattu kymmenen riikintaalerin sakon uhalla. Sääksmäen tilikirjassa oli kyllä merkintä hankinnasta, mutta piispantarkastuksessa Raamattua ei myöhemmin löytynyt. Vuonna 1688 piispa Gezeliuksen määräyksestä Raamattu sitten viimein saatiin seurakuntaan. Mihin lie Palthenius oli seurakunnalta kerätyin varoin hankitun kirjan hukannut?

Piispa Johannes Gezelius vanhempi vieraili tarkastuksellaan 1669 seurakunnassa ja sai kiistoja selvemmille vesille. Kuitenkin vuonna 1673 hän totesi seuraavalla vierailullaan asioiden olleen jopa aiempaa pahemmassa jamassa. Laiminlyönnit ja leväperäinen seurakunnan hoito näkyi myös kirkon ja pappilan omaisuuden rappeutumisessa. On mainittu mm kirkon katon korjaamiseen kerättyjen varojen päätyneen mahdollisesti kirkkoherran omiin afääreihin.

Kirkkoherra oli pitkään vanhuudenheikkouden vuoksi kyvytön viranhoitoon. Hänen sijaisenaan toimi vuodesta 1675 vävynsä Nicolaus Gabrieli Montanus (n.1630 - n.1684), jota ehdotettiinkin seuraajaksi Paltheniuksen jälkeen. Nicolaus ehti kuitenkin kuolla vuotta ennen appeaan. (Sexmontanus/Montanus suvusta olen kirjoittanut aiemmassa blogitekstissäni "Sexmontanus - Sääksmäeltä")

82-vuotias Thomas Palthenius haudattiin 22.1.1685 Sääksmäen kirkon lattian alle alttarin eteen. Hänen muistolleen julkaistiin v 1686 runo, jossa mainittiin "mitä kunnioitettavimmaksi, mitä loistavimmin oppineeksi ja ansioituneeksi vanhukseksi".
Kuoleman jälkeen suoritetussa seurakunnan omaisuuden inventoinnissa todettiin kaikkinainen rappion tila, jota Eino Jutikkala kuvailee Sääksmäen historiassaan seuraavasti:

"Kirkon katto paistoi läpi kuin seula, tapuli kallistui itään päin, ikkunat olivat säpäleinä, kirkkomaan lankkuaita kokonaan mädäntynyt, pappilan rakennukset niin rappeutuneet ja vailla kattoa, ettei ollut ´pirttiä eikä porttia´, sen ja kirkon välinen silta raunioina, pappilan pelloilla ojat kasvaneet umpeen ja niityille noussut pensaita ja puita. Seurakunnan on täytynyt usein monta sunnuntaita perätysten olla kokonaan ilman jumalanpalvelusta, messua ja Herran ehtoollista ei moniin aikoihin ollut pidetty, katekismusharjoituksia ja kärsimyssaarnoja oli vain harvoin järjestetty. Kirkon tilit olivat sekaisin. Ja jos jotakin oli tuona viisikymmenvuotisena onnettomana kirkkoherrakautena suoritettu, oli se kai pitäjän muiden pappien ansiota." 

Sääksmäen kirkko. Alttarin sivuilla olevien ikkunasyvennysten maalaukset säilyivät vuoden 1929 tulipalossa. Maalausten on arvioitu olevan 1500-1600 luvun taitteesta, Siten ne olisivat koristaneet alttariseinää jo Thomas Paltheniuksen toimiessa Sääksmäen seurakunnassa. (kuva JP Mattjus 2015)

Thomas Knutsson Palttu ja Anna Hartvigsdotter Nöding saivat avioliitossaan neljä lasta. Tytär Hedvig Thomasdotter Palthenia (n. 1635 - 1730) oli edellä mainitun kirkkoherran sijaisen Nicolaus Gabrieli Montanuksen puoliso ja sukumme kytkös tähän tarinaan.
Muita lapsia olivat:

• Emerentia Palthenia (k. 1681 jälkeen), puoliso Gustaf Hartviksson Speitz.
• Åke Palthen, luutnantti (k.1682).
• Göran Palthen, aateloitu Lohjelm. Luutnantti (k. 1703), puoliso Catharina Sass.

HUOM! sivua päivitetty 27.9.2015

Linkkejä ja lähteitä:

Eino Jutikkala: "Sääksmäen historia" 1934
Ilari Kuuliala: "Sääksmäen seurakunta. Emäseurakunnasta seurakuntayhtymän osaksi" 1989
http://runeberg.org/frfinl/0286.html
http://runeberg.org/frfinl/0287.html
http://runeberg.org/frfinl/0040.html
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=1917
http://lohjelmpalttu.yhdistysavain.fi/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lohjelm
http://www.adelsvapen.com/genealogi/N%C3%B6ding_nr_452
http://www.adelsvapen.com/genealogi/Lohielm_nr_1302

Sexmontanus - Sääksmäeltä

Jatkona aiemmalle blogitekstille "Hirvijärveläisten jäljestystä" seurataan nyt suvun jälkiä Sahalahden Tursolan Markkulan rusthollista Sääksmäelle. Tutustuimmekin jo aiemmin Carl Nilsson Bergman'iin (n.1666-1722), Sääksmäen Huittulan Häkärlän rusthollariin ja vaimoonsa  Anna Olavintyttäreen (n.1670-1751) Sääksmäen Linnaisten Kokkilasta. Tämän Bergmanin ilmaantuminen sukututkimukseeni vaivasi pitkään. "Oikea sukunimi" talonpoikaisen rusthollin isännällä ei ollut ihan tavanomaista. Palasin kuitenkin aika-ajoin penkomaan tätä havaintoa, koska arvelin että sen takaa vielä oli jotain löydettävissä. Carl Nilssonin havaittiin esiintyvän myös nimellä Montanus, joka oli selvä viite sukuyhteydestä Montanus/Sexmontanus sukuun ja Bergman nimi näiden johdannainen. Ahkeralla googlaamisella löysin viimein sääksmäkeläisen Esko Karisalmen sukututkimusmateriaalia, jonka avulla pääsin jyvälle tämän sukuhaaran alkuperästä Sääksmäen papiston piirissä.

Saxamaeke

Sääksmäki - tai Saxamaeke niinkuin se vanhimmissa kirjallisissa dokumentissa kirjoitettiin - on Hämeen vanhimpia kirkkopitäjiä (n.1335) ja kiinteää asutusta alueella on ollut jo 400-luvulla. Rapolanharjulla sijanneesta linnoituksesta hallittiin Hämeen tärkeitä vesireittejä. Ruotsi ja Novgorod

taistelivat tästä raja-alueen hallinnasta 1200-luvulla, joka ilmeni myös roomalais-katolilaisen ja ortodoksisen kristinuskon välisenä valtataisteluna. Samalla jalkoihin joutuivat vanhat pakana-ajan uskomukset ristiretkeläisten ja dominikaanimunkkien käännytystyön myötä. Katolinen kirkko pyrki vakiinnuttamaan otettaan alueella kirkkoja rakentamalla ja asettamalla sielunpaimenia opettamaan ja valvomaan kristillisen tapojen juurtumista. Toimessa oli kyse vallasta ja omaisuudesta vähintään samoissa määrin kuin hämäläisten pakanoiden sielujen autuudesta ja pelastuksesta.
Sääksmäelle tarkoitusta varten rakennettiin puinen kirkkorakennus 1300-luvulla, jonka tilalle myöhemmin saatiin kivikirkko  1490-luvun lopulla. Tämä kirkkorakennus on edelleen käytössä, vaikka onkin kokenut paljon muutoksia mm. tulipalojen seurauksena.

Sigfridus Sigfridi Wijnaparda

Uskonpuhdistus levisi Saksasta syrjäyttäen katoliset opit 1500-luvun alussa. Syrjäisen Hämeenkin se tavoitti 1530-luvun aikoihin. Tämä luterilaisen kristinuskon sanoman levittämisen tavoite oli myös asetettu "Saxamaeke"n alueella varhaisimman tunnetun esi-isämme tehtäväksi. Sigfridus Sigfridi (k.1634), joka lisänimellä Wijnaparda tunnettiin, on toiminut kappalaisena seurakunnassa ainakin jo vuonna 1593. Lisänimen syntyhistoriaa voi mielikuvituksen avulla arvailla. Sen on arveltu viittaavan porvaritaustaiseen sukuun. Hän oli silloisen kirkkoherran, Niilo Eerikinpojan kanssa yhtenä Uppsalan kokouksen päätöksen  allekirjoittajana Turun pappeinkokouksessa 19.6.1593. Confessio Fidei´in evankelis-luterilaisen tunnustuskirjan  sata vuotta myöhemmin, 1693 painetussa suomennoksessa (Sen Christillisen Uscon Tunnustus) mainitaan "Cappalaiset.... Ylimmäises ja Alimmaises Satagunnasa... Sigfridus Sigfridi Säxmäesä". Uppsalan kokouksessa päätettiin valtakunnassa noudatettavaksi luterilaista tunnustusta aiemman roomalais-katolilaisen paavinuskon sijasta ja sen vakuudeksi myös sääksmäkeläisen kappalaisen oli sopimus allekirjoitettava. Sääksmäen seurakunnan kirkkoherraksi Sigfridus Sigfridi asetettiin Niilo-herran jälkeen vuonna 1601. Hän valitteli tuolloin kirkkoherralta saamatta jääneitä palkkojaan 13 vuoden ajalta. Niilon tiedetään olleen veroveloissa kruunulle johtuen sotajoukkojen ja tulipalon aiheuttamista tuhoista.
Kari Rydman mainitsee sivustollaan Voipaalan talojen omistussuhteista, että kirkkoherra Niilo Eerikinpoika ja Sigfrid Wijnaparda yhdistelivät tiloja 1585 alkaen Voipaalan Kemmolaan, joka olisi ollut Sigfridin suvun omistuksessa vuoteen 1638, ilmeisesti lampuotien viljelyksessä. Sigfrid tavataan Sääksmäen Liuttulassa  SAY 1593-1599. Häntä edelsi Sigfrid Larsson jonka ainakin nimen perusteella voisi olettaa kirkkoherran isäksi. Liuttulassa vaikutti samaan aikaan myös Thomas Larsson, jota voidaan spekuloida Sigfrid Larssonin veljeksi. Huittulan kylän Häkärlässä kirkkoherra näkyy vuodesta 1633. Tämä tila oli suvun hallussa vielä aiemmin mainitun Carl Bergmanin aikaan 1700 -luvun alussa.
Sigfrid  Sigfrid palveli kirkkoherran toimessa kuolemaansa asti 1634.

Sexmontanuksen veljekset

Sigfridus Sigfridi Wijnapardalla tiedetään olleen ainakin kaksi poikaa. Molemmista tuli kirkonpalvelijoita. He johtivat kotiseudusta sukunimekseen papillisen, latinan kieliasuisen version Sexmontanus. Heistä ilmeisesti vanhempi, Nicolaus Sigfridi Sexmontanus (k. 1636) oli kappalaisena jo isänsä kirkkoherra-aikaan v. 1618. Kun isä Sigfridus tuli kykenemättömäksi viranhoitoon, nousi Nicolaus viransijaiseksi kirkkoherran virkaan. Vakinaisen viran hän sai isänsä kuoltua 1634. Hänen kirkkoherrakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi kuolemansa myötä vuonna 1636.

Nicolaus Sexmontanuksen siirryttyä kappalaisesta kirkkoherran virkaan, asettui vuorostaan kappalaiseksi hänen veljensä Gabriel Sigfridi Sexmontanus (k.1658). Hän oli tätä ennen toiminut pitäjänapulaisena 1630-luvulla saarnaten seurakunnan syrjäseuduilla. Gabriel hallitsi myös Huittulan Häkärlää vuodesta 1635. Hänen puolisonsa oli Elisabeth Bengtsdotter, jonka tiedetään eläneen Häkärlässä leskenä ainakin vielä vuonna 1669 (SAY Sääksmäki 1654-1673 s50).

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6177640)

Sexmontanuksesta Montanus

Sääksmäen seurakuntaan nimitettiin uusi kappalainen sekä pitäjänapulainen Gabriel Sexmontanuksen kuoleman jälkeen 1658. Jälkimmäistä tointa ryhtyi hoitamaan Gabrielin ja Elisabethin poika, Nils Gabrielsson (1630-1684). Nils oli opiskellut Turussa ylioppilaaksi 1656. Koska hänellä ei ollut riittäviä opintoja suoritettuna kappalaisen virkaa varten, asetti Turun tuomiokapituli virkaan Antti Fabriciuksen. Tämä oli Nilsin sisaren, Brita Gabrielsdotter Sexmontanan aviopuoliso. Tuomiokapituli tutki 21.8.1661 kenen luvalla Nils oli Sääksmäellä saarnannut. Tämän seurauksena muodollisuudet hoidettiin kuntoon ja Nicolaus Gabrielis Montanus vihittiin papiksi Turussa 1662. Ehkä hän otti lyhennetyn nimen käyttöön pappisvihkimyksen myötä erottuakseen edesmenneestä sedästään, Nicolaus Sigfridi Sexmontanuksesta. Hurjina opiskeluvuosina Nicolaus oli riiannut jonkin uusimaalaisen pastorin tytärtä, josta Akatemian konsistorin protokollaan oli tehty merkintä. Kenties kyseinen pastori oli konsistorille tehnyt valituksen moisesta sopimattomasta käytöksestä

Consistorii academici Aboensis äldre protokoller II [1654\'9664] (utg. A. G. Fontell, 1887) s. 81, (88), (90), 189, 279 (27.3.1661, En studiosus Nicolaus Gabrielis, som håller på och frijar till en pastoris dåtter j Nyland ...)

Sääksmäelle Nicolaus palasi kuitenkin poikamiehenä ja avioitui Sääksmäen tuolloisen kirkkoherran tyttären, Hedvig Thomasdotter Palthenian (n.1635-1730) kanssa. Hedvigin on arveltu syntyneen Turussa ennen isänsä, Thomas Canuti Paltheniuksen (1602-n. 1685) nimittämistä kirkkoherran virkaan Sääksmäelle.

Kun appiukkonsa vanhemmiten tuli kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa, asetettiin Nicolaus Montanus tämän sijaiseksi, kuten seuraavasta päätöksestä käy ilmi:

"9.6.1675 Collation för Nicolao Sexmontano på Sexmäcke Pastorat ... Wij härmed och i krafft aff detta wårt öpne bref nådeligen constituera och förordna honom Nicolaum Gabrielis Sexmontanum att wara Kyrkioherde uti bemelte Sexmäcke försambling och bemelte sin Swärfaders Thomæ Paltenij ställe"

Edellä olevat lainaukset Helsingin Yliopiston Ylioppilasmatrikkelista http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=1121 

Nicolaus olisi todennäköisesti tullut appensa jälkeen nimitetyksi vakituisesti Sääksmäen kirkkoherran virkaan, ellei olisi kuollut hieman häntä ennen 1683-84. Sijaisuutta hän ehti kuitenkin hoitaa noin kahdeksan vuoden ajan.
Thomas Paltheniuksesta on siinä määrin juttua, että jääköön seuraavaan kertaan....


Lähteitä ja linkkejä:

Esko Karisalmen sukututkimus
http://www.karisalmi.fi/mattilap.htm
http://www.karisalmi.fi/LinnaistenKokkila.pdf

Ilari Kuuliala
Sääksmäen seurakunta. Emäseurakunnasta seurakuntayhtymän osaksi,  1989

Wikipedia
https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4%C3%A4ksm%C3%A4ki
https://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonpuhdistus_Ruotsissa

Sääksmäki-seura
http://www.saaksmaki-seura.fi/

Kari Rydman:
http://kari.kotiseutuarkisto.fi/index.htm
http://kari.kotiseutuarkisto.fi/Voipomis.htm
http://kari.kotiseutuarkisto.fi/kirkko.htm

Suomen kirjallisuusseura, Biografiakeskus
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2297
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?pid=5102
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2258
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2256
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2257

H.gin yliopiston ylioppilasmatrikkelit
http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=1121

Genos
http://www.genealogia.fi/genos-old/29/29_85.htm

Digitaaliarkisto
http://digi.narc.fi/

Pikku-Hilma, henkilö numero 4000

Kiinnostavien tarinoiden ja henkilöhistorioiden avautuminen on merkittävimpiä sukuhistorian harrastamisen moottoreita. On mielenkiintoista tutustua tällä tavoin ihmisyhteisön ja -kulttuurin historiaan omalla lähiseudulla ja sitä kautta myös laajemmin kotimaan ja jopa valtakuntien tapahtumiin. Sukuhistoria tarjoaa konkreettisia kiinnekohtia näiden henkilöhistorioiden myötä ymmärtää ja jäsentää historian tapahtumia, joista osa puolivahingossa tarttui paksun pääkuoren sisään kouluvuosina.
Toinen merkittävä seikka on havaita oman pienen henkilöni osuus tässä arkisten ihmiskohtaloiden pitkässä ketjussa. Ehkä se opettaa suhteuttamaan henkilökohtaista elämää vähän laajempaan perspektiiviin.

Sukuhistoriaa tutkiessa ja tallentaessa tulee kirjatuksi satamäärin ihmislapsia, joista ei jää juuri muuta tietoa kuin nimi, syntymän ja kuoleman aika ja paikka ja kenties toinen vanhemmista - aina ei kaikkea sitäkään. He kaikki ovat kuitenkin olleet joskus eläviä, hengittäviä ja ajattelevia ihmisiä sen ajan kuin heille kohtalo antoi. Kaikki jonkun lapsia. Odotettuja tai odottamattomia. Joko perhesuunnittelun tulosta tai Jumalan kaikkivaltiaassa viisaudessaan antamia lahjoja.

Tietokoneen sukututkimusohjelmaan henkilön tietoja tallennettaessa järjestelmä luo henkilölle juoksevasti numerotunnuksen, ikäänkuin henkilötunnuksen. Näitä henkilöitä on omassa sukututkimusohjelmassani päälle viidentuhannen. Joskus olen vitsaillen maininnut että harrastuksenani laitan kuolleita numerojärjestykseen.

Huikeat seikkailut ja korkea-arvoiset esi-isät sukupuussa ovat harvalukuisia eivätkä välttämättä niitä kaikkein merkityksellisimpiä tai edes kiinnostavimpia. Edelläolevasta ajatuksenjuoksusta johtuen ajattelin kirjoittaa muutaman rivin - sen mitä tiedossa on - sukututkimustietokantani henkilöstä numero 4000. Toimikoon Hilma Kallentytär nyt oppaana näitä syntyjä syviä pohdittaessa.

Hilman isä Kalle Nikolai Kallenpoika oli Ruoveden Pihlajalahden Nenosia sukujuuriltaan, syntynyt v. 1844 Mäki-Nenosella. Hilma-tytär syntyi 22.3.1882 perheen asuessa Mäki-Nenosen Koivumäen töllissä Kallen toisessa avioliitosta Emma Stiina Antintyttären (s. 1861) kanssa. Hilma oli pariskunnan kolmas lapsi. Elossa oli tuolloin ainoastaan esikoinen Ottilia. Seuraava lapsi, Augusta oli menehtynyt alle vuoden ikäisenä. Kallen vaimo ensimmäisestä avioliitosta sekä neljä lasta olivat hekin jo kaikki manalla ennen Hilman syntymää. Nimensä hän sai perintöä tuosta lapsikatraasta sisareltaan, joka oli kuollut 6kk:n ikäisenä vuonna 1872.
Paljoa ei Hilmasta ole kerrottavaksi. Syntymää ei tullut koskaan merkityksi Ruoveden syntyneiden luetteloon. Olisiko ollut isä-Kallella sen verran taistelemista elämisessä ettei siinä ehtinyt kirkolle asti
uudesta tulokkaasta ilmoittamaan. Koivumäen töllin rippikirjalle lapsi tuli kuitenkin merkityksi muiden sisarustensa tavoin. Vain lyhyen kaaren pikku-Hilma ehti elää Pihlajalahtelaisen töllin suojassa keväällä 1882. Kuolinmerkintä on rippikirjaan tehty 16.5.1882. Hautausmerkinnän mukaan Hilma olisi ollut iältään 1kk 17 pv. Eihän se taida ihan tarkkaan täsmätä rippikirjan syntymätiedon kanssa - eikä sitä virallista syntymämerkintääkään tullut kirjatuksi aikanaan. Mutta kukapa niistä mukuloista niin tarkkaa lukua kerkisi pitää. Kuolinsyykin on jäänyt tuntemattomaksi. Sulkutautia ja rupulia sitä näytti muut kakarat tuolloin Ruovedellä sairastaneen. Että kai se sitä samaa sorttia Hilmallakin? Hautaan hänet laskettiin sunnuntaina toukokuun 21. päivänä 1882.

Ruoveden Pihlajalahden kylän Mäki-Nenosen Koivumäen töllin rippikirja 1881-1890 s.872
(klikkaamalla kuvaa suuremmaksi)

Hilman kuolinmerkintä (Ruoveden kuolleet 1882, s.83)

Kovin huomaamattoman näköinen oli se tiistainen päivä ollut myös uutisten valossa, kun tarkastelee Tampereen Sanomia 16.5.1882. Koivumäen töllissä elämä jatkoi entisenkaltaista arkisenharmaata polkuaan. Kalle ja Emma saivat haudata vielä yhden tyttövauvan ennen muuttoaan Koivumäestä 1884. Hilman sisar Ottilia näyttäisi selviytyneen ainakin aikuisuuden kynnykselle. Jämingin Ratalahdessa Kalle ja Emma ovat vielä v. 1900 kolmen lapsen kanssa sukunimellä Mäntynen (Ruoveden rk 1900-1909 s517). Heistä Kalle näkyy olevan merkitty Tampereella syntyneeksi v.1892. Tästä myöhempiä perheen vaiheita en ole selvittänyt.

Mainittu Kalle oli isäni äidin isän veli, vanhin sisarussarjasta. Hilman esivanhempien sukupuuhun voi tutustua Geneanetissä tästä linkistä.

Oma elinkaareni on jo kohta 55-vuoden mittainen. Tuskin tästäkään silti paljoa Hilmaa enempää jää tulevalle sukuhistorioitsijalle tutkittavaksi ja muistiin kirjoitettavaksi. Arki on arkea nykypäivänäkin, mutta puutteesta ja lapsikuolleisuudesta on onneksi meillä jo päästy. Siitä on itseään hyvä välillä muistuttaa.

Hirvijärveläisten jäljestystä

Ylöjärven Hirvijärven torpan perustaneesta Mikko Matinpojasta (1820-1902) tuli mainittua lyhesti aiemmassa blogitekstissäni "Karkun Stenberg-lukkareista Hirvijärven pirttiin" . Poikansa Heikki Mikonpoika (1847-1924) oli nainut Hirvijärven emännäksi em Stenbergien jälkeläisen, Maria

Heikki Mikonpoika Hirvijärvi (1847-1924)
kirjasta Aarne Hirvijärvi
"Hirvijärven torpan vaiheita"

Eufrosyne Simontyttären (1841-1912).

Mikko Matinpojan syntyperää on aiemmin valaissut Aarne Hirvijärvi teoksessaan "Hirvijärven torpan vaiheita". Tätä tietoa nyt täydennettäköön seuraavassa selvityksessä.

Rusthollareita Sahalahden Tursolan kylästä

Mikko Matinpoika syntyi 9.9.1820 Sahalahden Tursolan kylässä Markkulan Sarkalassa. Markkula oli yksi Tursolan ratsupalvelua suorittaneista rustholleista (ratsutila). Suku on mahdollisesti asuttanut Tursolaa jo 1560- luvulla. Tuomas Erkinpoika lienee heistä varhaisin todennettavissa oleva, vuonna 1607. Sukujuuret ovat muutoinkin tukevasti Pakkalanjärven rantatörmässä: Markkulassa, Hettulassa ja Pietilässä sekä lähistön Kirkkojärven tuntumassa Isolahdessa.

Markkula esiintyy myös Kangasalan Keson kylässä, josta Martti Erkinpoika (1720-1778) tuli Sahalahden Markkulaan vävyksi ja sittemmin isännäksi v:sta 1757 alkaen. Onko näiden kahden Markkulan välillä ollut aeimpaa sukuyhteyttä? Vai onko sama nimi vain sattumaa? Onhan Markku kuitenkin varsin yleinen nimi. Asia jää odottamaan lisäselvityksiä.

Sahalahden Markkulan rustholli jakautui perillisten kesken useasti vuosikymmenien ja -satojen kuluessa. Kuudesosasta muodostui Sarkala v.1804 Mikon vanhempien asuttavaksi. Matti Matinpoika (1778-1832) ja Heta Joonaantytär (1778-1855) olivat läheistä sukua, sillä Heta oli Matin isän pikkuserkku. Tursolan talojen välillä naimakaupat olivat tavallisia, joskus jopa näin lähisuvustakin aiheuttaen nk esipolvikatoa. (Termin käyttökelpoisuutta on kyseenalaistettu, mutta olen toistaiseksi pitäytynyt tässä mainitussa) Ilmiötä olen myös yleisemmin sukuhistoriamme puitteissa tarkastellut aiemmassa blogitekstissäni.
1720- luvulla Markkulasta erotettiin Joonas Matinpojan (1708-1782) ja sisarensa Liisa Matintyttären (1703-1766) perheille tilanosat. Näiden sisarusten jälkipolvet yhdistyivät sittemmin tarinan alkuhenkilössä, Mikko Matinpojassa.

Mikko oli parikymppisenä ryhtynyt naapuriin Hettusen rustholliin rengiksi. Talo jäi isännättömäksi v. 1843 Matti Juhonpojan kuoleman jälkeen. Tämä oli loukkaantunut joitakin vuosia aiemmin ollen kyvytön hoitamaan tilaa. Kuolinsyy viittaa jalan vammautumisen aiheuttamiin komplikaatioihin. Mikko on nähtävästi tarttunut asiantuntevasti tilanhoidollisiin toimiin, koska leskiemäntä Leena Heikintytär (1808-1859) on ollut sittemmin suopea myös muuhunkin kanssakäymiseen. Puusniekaksi ennenmuinoin kutsuttiin Mikon kohtalotovereita, leskenlämmikkeitä. Varsin erikoislaatuista lienee se, että Mikolle ja Leenalle syntyi Kustaa-poika jo v. 1845.  Vihille mentiin vasta heinäkuussa 1847 kun seuraava jo teki tuloaan syyskuulle. Merkillistä, ettei rippikirjaan pappi ole mitään kirjannut moisesta menosta, lukuunottamatta mainintaa että morsian on vihitty ilman huntua. Tämä oli sen aikainen kiertoilmaus morsiamen neitsyyden tilasta. Syyskuinen poikalapsi tunnettiin aikanaan Ylöjärvellä Hirvijärven Heikki Mikonpoikana, joka siis ylläolevassa kuvassakin esiintyy.

Äitinsä, Hettusen rusthollin leskiemännän Leenan sukujuuret ovat vielä arvoitus. Vaikuttaisi että isä Heikki Juhonpoika olisi sahalahtelaisia, mahdollisesti syntynyt 1751 (kenties Uotilasta?). Tämän puoliso Eeva Tuomaantytär oletettavasti syntyisin 1764 Tammelasta. He olivat  tulleet v. 1802 Hettuselle Luopioisista, jossa olivat olleet Säynäjärven rusthollin Koskussa torppareina 1789-1801.

Mikko Matinpoika asettui näin aviosääydyn myötä myös rusthollareiden "säätyyn", joka oli tavallista talonpoikaa askelen ylempänä sosiaalisessa arvoasteikossa. Sahalahdella ja Tursolassa tosin rustholleja tuntuu olleen tavanomaista kyläkuntaa tiuhemmassa. Rengin statukselta nousu rusthollariksi ei ollut kovin tavanomaista - vaikka olihan Mikko kuitenkin naapurirusthollin poikia. Hettulan leskirouva lapsineen oli rustholliin toimeliasta tilanhoitajaa vailla. Mikko tuli siis arvioiduksi tilanhoitoon ja elatukseen päteväksi. Avioitumisen yhteydessä on todennäköisesti tehty Hettulan periytymisestä selvät sopimukset. Kun Mikkoa 12 vuotta vanhempi Leena-vaimo sitten aikanaan v. 1859 kuoli 51 vuotiaana, siirtyi tila tämän pojalle, Matti Matinpojalle (s.1839) hänen ensimmäisestä avioliitostaan.
Markku Haapanen kirjoittaa tutkielmassaan "Sahalahden talonpoikaisten rusthollisukujen perhestrategiat 1721-1886" vastaavasta tilanteesta seuraavasti (lieneekö viitannut juuri tähän Hettulan tapaukseen?) :

"Isännyyden loppuminen ei siis aina ollut välttämättä luonnollisista syistä, kuten kuolemasta tai vapaaehtoisesti tilasta luopumisesta johtuvaa. Toisinaan isännyys oli jo alun perin määriteltykin väliaikaiseksi. Näin oli useimmiten silloin kun naispuolinen leski meni uudelleen naimisiin ja tämä hänen toinen miehensä isännöi taloa sen aikaa, kun vaimon edellisen avioliiton lapset olivat tarpeeksi vanhoja ottamaan isännyyden vastaan."

Torppariksi Ylöjärvelle

Näistä tapahtumista johtuen Mikko Matinpoika lähti v. 1860 Tursolasta Ylöjärvelle, mukanaan lapset Heikki ja Kalle. Kustaa oli kuollut aiemmin 7-vuotiaana punatautiin Hettulassa. Maaliskuussa 1861 Mikko avioitui Vilhelmiina Vilhelmintyttären (1829-1864) kanssa. Vaimo oli kotoisin Ylöjärven Mäkkylän Petäjäniemestä. Keuhkotauti vei Vilhelmiinana jo kolmen aviovuoden jälkeen jättäen Mikon toistamiseen leskeksi. Vilhelmiinalta jäi Mikon perheeseen aviottomana 1858 syntynyt tytär Johanna.
Ylöjärvelle Hirvijärven tuntumaan rakentui 1860-luvun alkuvuosien mittaan Mikko Matinpojalle ensiksi pirtti perheen asumukseksi ja Runsaan kartanon torpaksi sekä myöhemmin navetta ja muut piharakennukset. Mikon elämänpolun johtaminen näihin maisemiin oli seurausta siitä, että vanhempi veljensä Kustaa Matinpoika (s.1815) oli vuonna 1852 vuokrannut Runsaan kartanon ja edesauttanut näin asioiden suuntaa.

Aarne Hirvijärvi teoksessaan vuodelta 1984 "Hirvijärven torpan vaiheita" kertoo mm seuraavissa katkelmissa:

"Sedältäni v. 1940 saaduissa muistiinpanoissa olen kirjoittanut mm: Ahdeppään Vaari oli setäni kuullen kertonut, että hän muistaa hyvin ensimmäisiä käyntejään Hirvijärvellä. Mikko hakkasi ensimmäistä pirttiä ja Heikki-poika paistoi perunoita kuusen juurella. Kallesta ei ollu missään vaiheessa puhetta. Olettamuksen mukaan tämä kymmenvuotias Kalle-poika olisi jäänyt Runsaalle setänsä huostaan."

"Mikael Matinpojan veli oli siihen aikaan Runsaan kartanon vuokraajana ja todennäköisesti hänen myötävaikutuksellaan torpan paikaksi osoitettiin Takamaalla sijaitsevan Hirvijärvi-nimisen metsäjärven seutuja. Runsaan kartanohan omisti silloin laajat maa-alueet näiltä alueilta. Ja näin Mikko, varmaankin maastoa tarkoin tutkittuaan, valitsi torpan paikaksi saman kumpareen, missä talo nykyisinkin sijaitsee. Mielestäni tämä on ollut kovin viisas ratkaisu; on hyvä näköala järvelle ja maantiehen sai tieyhteyden suhteellisen edullisesti."  

"Ensimmäinen asuinrakennus oli ollut yksihuoneinen tupa ja siinä piisi, missä ruoan valmistus suoritettiin, eteisenä toimi riu'uista tehty porstua ulko-oven edessä."

Lähde: Anja Hirvijärvi

Kirjassaan Aarne kertoo edelleen perustuen Kalle-setänsä muisteluihin:
Mikko oli hankkinut hevosen ansiotulojen hankkimiseksi rahdinajossa. Hän sai toimeksiantoja tamperelaisilta kauppiailta tavarankuljetuksiin Turkuun, Jyväskylään, Mikkeliin, Anjanpeltoon sekä Viipurin kautta Lotinanpeltoon. Hevosten pito, kasvattaminen ja hevoskaupat olivat noista päivistä lähtien oleellinen osa Hirvijärveläistä elämäntapaa jatkuen myös tilan jälkipolvissa.

Heikki jatkoi torpan kontrahtia 25 vuotisella sopimuksella isänsä jälkeen n. vuodesta 1876 aina vuoden 1900 tienoille. Torpan kontrahdissa määriteltiin seuraavanlaisia työpanoksia suoritettaviksi Runsaan kartanolle:
- 2 päivää hevosen kanssa kyntää rikko, kertun ja siemenvaon kyntö
- 2 päivää hautausmaan sannan ajossa
- 2 päivää maantiesannan ajossa
- 25 apupäiviä, kesällä ja syksyllä sadonkorjuulla jalkatöissä omin ruokinsa
- rahaverona 65 mk vuodessa, joka myöhemmin suoritettiin talon karjan hoidolla kesäisin.

Kun sitten torpparilaki tuli 1918 ja mahdollisti torppien omistusoikeuden lunastamisen, tarttui Heikin poika Arvid tilaisuuten: Hirvijärvi ostettiin itsenäiseksi tilaksi 27.11.1918. Tilan pinta-ala oli 39 ha josta peltoa 13 ha ja metsää 26 ha. Hinnaksi tuli 39 000 mk.

Sääksmäkeläisiä pappeja, balttian-saksalaisia sukujuuria - ja rusthollareita

Aiemmin mainitsin Markkulasta jaetun tilanosan Joonas Matinpojalle 1720-luvulla. Tämän poika Joonas Joonaanpoika (1739-1790) asui sittemmin tilalla myös perheineen, avioiduttuaan Anna Pekantyttären (1746-1833) kanssa v 1767 (tarinamme alun Mikon isovanhemmat). Annan äiti oli syntyjään Sääksmäeltä Huittulan kylästä, Hedvig Carlsdotter Bergman (1704-1781). Häneltä periytyi ilmeisimmin Mikon äidille kasteessa annettu nimi Hedvig, joka varmastikin Hetaksi taipui sahalahtelaisessa puheessa. Nimi oli kulkenut suvussa kauempaakin, Hedvig Thomasdotter Palthenialta asti. Häneen palaan tarkemmin tuonnempana.

Hedvig Carlsdotter Bergmanin jouluinen syntymämerkintä 25.12.1704
Sääksmäen kirkonkirjoissa, syntyneiden ja kastettujen luettelossa
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8858585

Carl Nilsson Bergman (n.1666-1722) oli Sääksmäen Huittulan kylässä Häkärlän rusthollarina. Hänet tapaa myös nimellä Montanus, josta Bergman on luovuutta käyttäen selvästi johdettu. Montanus ja Sexmontanus tunnetaan sääksmäkeläisistä pappisuvuista.

Carl Bergman oli avioitunut v 1699 Sääksmäen Linnaisten kylän Kokkilan Anna Olavintyttären (n.1670-1751) kanssa. Anna oli jäänyt leskeksi v 1697 aviostaan Apian Yrjö Paavonpojan kanssa.
Häkärlän rusthollin Carlin ja Annan tytär Hedvig Carlsdotter oli avioliittonsa alkuvuosina puolisonsa Pekka Nuutinpojan (Petter Cnutsson, n.1707-1785) kanssa Pälkäneellä Ruokolan rusthollin torppareina Jakolassa. Kun myös Carlin ja Annan pojantytär Lisa Nilsdotter avioitui Tursolan Markkulaan Juho Heikinpojan kanssa, vahvistaen Bergmanien Häkärlän ja Markkulan rusthollien välisiä sukusiteitä, voidaan todeta että rusthollarit olivat mieluusti kanssakäymisissä oman "säätynsä" kesken. Oletettavasti kanssakäymistä rusthollareiden kesken oli muutoinkin ja siten sosiaaliset suhteet kehittyivät otollisesti myös naimakauppojen järjestelyn kannalta. Samalla ehkä turvattiin omaisuuden säilymistä suvussa.

Pälkäneen Ruokolan Jakolan
rippikirjasta 1736-43
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=7506265

Mainitun Pekka Nuutinpojan alkuperää en ole kyennyt jäljittämään. Vihkitiedon mukaan hän olisi ollut tuolloin v. 1730 Kangasalta. Sinne he myös päätyivät Hedvigin kanssa monien vaiheiden jälkeen viimeisiksi vuosikseen Muston torppaan. Kenties Kangasalta vielä löytyy se Nuutti tai Knut, jolla oli pojat Pekka (Petter) ja Juho (Johan). Ne jotka Jakolassa ilmaantuvat Pälkäneen henkikirjoihin v 1736.
Olisiko se kytkentä tässäkin tapauksessa löydettävissä rusthollien kautta? Kangasalla vaikutti Knut Sigfridsson Wäxjön eli Vääksyn Nuortossa Huutijärvellä. Vääksy oli tuolloin Kaarina Hannuntyttären jälkeläisten omistuksessa ollut säterikartano. Nuorto oli nähtävästi kartanon alustila. Hiuksenohut johtolanka kenties, mutta joskus nekin ovat tärpänneet paremman puutteessa...

Bergman/Montanus suku saa tunnetun alkunsa Sigfridus Sigfridi Wijnaparta nimisestä kirkonmiehestä, joka vuonna 1593 toimi kappalaisena Sääksmäellä sekä myöhemmin kirkkoherrana.
Sukuun kytkeytyy myös toinen kirkkoherra, Thomas Canuti Palthenius, joka jäi historiaan erityisen pahansisuisena seurakunnan paimenena. Hän oli naimisissa Anna Hartvigsdotter Nödingin kanssa, jonka kautta päädymme kappaleen otsikossa viitattuihin balttian-saksalaisiin sukuihin.
Näistä kirkonpalvelijoista ja balteista kirjoitan seuraavassa blogitekstissä. Joten olkaa lukijat kuulolla - vai pitäisikö sanoa paremminkin näöllä....

Linkkejä ja lähteitä:

• Aarne Hirvijärvi: Hirvijärven torpan vaiheita, 1984
• SSHY - Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ry.
• Digitaaliarkisto
• HisKi - Historiakirjat
• https://fi.wikipedia.org/wiki/Torppari
• https://fi.wikipedia.org/wiki/Laki_vuokra-alueiden_lunastamisesta
• Markku Haapanen "Sahalahden talonpoikaisten rusthollisukujen perhestrategiat 1721-1886"
• http://www.saunalahti.fi/sarkala/
• Sääksmäki aiheinen sivusto / Kari Rydman